maanantai 13. helmikuuta 2012

Outoja voimia, pelottavia piirteitä

Vanha isäni tapaa lainata jotakuta sanoen: "Mua ei tarvita joukkopaikoos." Viime päivinä minusta on alkanut välillä tuntua samalta. Työpaikka ja koti ovat ok, mutta kohta kun olen ihmisten ilmoilla, alan joutua silmätysten huonoimpien ominaisuuksieni kanssa. Kaikki viime päivien asiointini ovat päättyneet jotenkin kireissä ja jopa pelokkaissa tunnelmissa. Ainakin itse olen ollut aistivinani, että minua palvellut henkilö on pelännyt reaktioitani, eikä aina suotta. Kun torstaina olin hukannut kaksi tuntia odotushuoneessa sekaannuksen takia, niin perjantaina postiin mentyäni tunsin ärtymykseni nousevan heti, kun näin, että molemmille tiskeille oli pitkät jonot. Ehkä minun edelläni asioineen rouvan liian iso kirjattu kirje jo oli aiheuttanut stressiä postihenkilölle. Postittamaani lähetykseen tarvittiin 1,05€:n arvoinen merkki ja pyysin jonkin nätin merkin (sellaisen tylsän lämpöleiman sijaan). Minulle näytettiin merkki, joka kelpasi. Mutta kun annoin kahden euron kolikon, niin en meinannutkaan saada mitään takaisin. Jäin kuitenkin käsi ojossa odottamaan ja sanoin, että se oli 2-euroinen ja että merkki oli 1,05. No, nainen antoi mulle takaisin 1,05, mutten vieläkään ollut tyytyväinen: "Eikun merkki oli 1,05". Sain oikean vaihtorahan, mutta nainen vaikutti kauhean nololta ja anteeksi pyytelevältä. Hänhän olisi voinut olla tyytyväinen, ettei tullut myyntitappiota.
Lauantaina sitten olin taas ärtyisänä pitkässä jonossa, kun poikkesin lähikaupasta ostamaan maitoa ennen gospeljumppaan menoa. Onneksi sitten toinenkin kassa avautui, jonne syöksyin selitellen: "Mä nyt tryykään, kun mun pitäisi viideltä olla jo muualla." Taas taisin aiheuttaa tarpeetonta syyllisyyden tunnetta kassalle. Tai sitten noita myyjiä harmittaa ja stressaa uuden kauppiaan tekemät säästötoimenpiteet, työväkeä on vähennetty jopa niin, että siivooja on irtisanottu, joten myyjät hoitavat myös siivoamisen työpäivän päätteeksi.
No, se jumppatouhu oli sitten vielä oma lukunsa. Viivyttyäni kauppajonossa arvasin, että ehtimiseni viideksi menee tipalle. Arvelin siinä jo pyöräillessäni, miten kävisi: koska Jedidot on keikalla Gideoneitten aluepäivillä, niin naiset ilman muuta olettavat, etten ole tulossa jumppaan, ja laittavat oven lukkoon nenäni edestä. Kiukuttelin sitä jo valmiiksi mielessäni, ettei pitäisi tehdä oletuksia ja että olenhan aina ilmoittanut silloin, jos EN ole tulossa jumppaan. Joskus ihan pelottaa tuo ennustuskykyni... Olin seurakuntakodin alaovella juuri, kun kaupungin kello löi viisi, mutta ovi oli jo lukittu. Hakkasin ovea ja ikkunaa, ja epäuskoinen nainen tuli avaamaan oven: "Eikö Jedidoilla pitänyt olla keikka?" Kai niillä on, vastasin. Annoin tulla kaikki ne kiukkuiset ajatukset, jotka olin valmiiksi päässäni puinut muunmuassa kysyen, pitääkö minun jatkossa siis ilmoittaa aina silloinkin kun OLEN tulossa jumppaan. Eiväthän kaikki naiset ilmoita sen kummemmin tulemistaan kuin poisjääntiäänkään. Naiset olivat arvelleet, ettei enää ole ketään tulossa jumpalle. Kun sitten minun jälkeeni vielä tuli yksi nainen (jolla tosin oli oma avain, niin ettei hänen tarvinnut ovea hakata), kiusoittelin vetäjäämme, että nyt sinun täytyy tehdä parannusta epäuskosta. Naisparka taisi ottaa sen tosissaan... alkoi selitellä, ettei kyse ollut epäuskosta.
Kotimatkalla huomasin vielä senkin, että osoitan näemmä avointa halveksuntaa tai ainakin piikittelen, jos toinen ihminen ei mielestäni ole tarpeeksi terävä. Varoitin itseäni, että "kupistas löyrät". Joskus vielä saan tyhjentää katkeran maljan. Paitsi jos armon annetaan käydä oikeudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti